Sain kirjoittamisen perusopinnot valmiiksi keväällä. Opintojen jälkeen minuun iski totaalinen kirjoittamisväsymys. Kirjoittaminen ei enää kiinnostanut, ei sitten yhtään.
Olen kärsivällisesti odottanut kirjoitusilon palaamista – turhaan. Koska tiedän, että se on jossain sisälläni, päätin kaivaa kurssien aikana kirjoittamani tekstit ja kerrata, mitä kaikkea opin opinnoissa. Uskon, että sen avulla löydän pikkuhiljaa innostuksen uudelleen.
Tekstuaalinen interventio
Epäsuoran ja suoran esityksen välistä eroa en ollut etukäteen pohtinut, mutta lopulta se oli se, mistä opin eniten. Opin siitä todella paljon tekstuaalinen interventio -harjoituksessa, jossa piti kirjoittaa tekstipätkä uudelleen ja muokata tekstin erilaisia kerronnallisia keinoja. Tämä harjoitus oli erittäin hyödyllinen. Se oli konkreettinen tapa näyttää, miten aikamuoto, epäsuoran esityksen muuttaminen suoraksi ja kertojan valinta vaikuttaa koko tekstin tyyliin ja sävyyn.
Oli todella avartavaa huomata, mitä epäsuora esitys tekee tekstin tunnelmalle. Mielestäni se toi minäkertojan tunteet ja näkökulman paljon vahvemmin esille kuin suora esitys.
Romaanin rakenne
Romaanin rakennetta ei hirveästi käsitelty kurssilla, ja Iida Rauman artikkelin Romaanin rakenteesta luettuani ymmärsin miksi ei. Hän kirjoittaa (Rauma 2014, 68), että ”kesto, tempo, rytmi, tunnetilat, tunnelmat, erilaiset tekstilajit, jännitteet, käänteet, tarinalinjat ja säännöt ovat vain joitain tapoja hahmottaa rakennetta, eikä ole olemassa ohjeita siitä, minkälainen tempo tai tunnetilojen vaihtelu olisi hyvää tai huonoa”.
Rauma (2014, 64) kannustaakin kirjoittamisen opiskelussa kartoittamaan, mitä erilaisia rakenteita on olemassa ja lukea romaaneja tavalla, jossa rakennetta pohtii tietoisesti. Artikkelista ymmärsin, että rakenteesta opin parhaiten lukemalla romaaneja ja analysoimalla lukemaani.
Kertojat
Kurssi opetti proosan rakennuspalikat, joita ovat esimerkiksi aloitus, lopetus, kertoja, tyyli. Nyt oma proosarakennukseni ehkä pysyy pystyssä, mutta vielä eri palkkien yksityiskohdissa on opeteltavaa.
Minulle minäkertojan ja kaikkitietävän kertojan välinen ero on ollut vaikea hahmottaa. Kurssilaisten kommenteista päättelin, etten ole ainoa. Aihetta on nyt käsitelty eri kursseilla ja uskon, että ymmärrän niiden eron. Pystyin tämän opin heti hyödyntämään omassa tekstissäni, jossa olin käyttänyt useampaa kertojaratkaisua samassa kappaleessa. Osasin muokata tekstin niin, että kertojaratkaisuja on vain yksi.
Minäkertojan hyvät ja huonot puolet tulivat hyvin selville kurssin aikana. Hyvät puolet liittyvät siihen, että minäkertojan avulla lukija pääsee hyvin lähelle henkilöä, huono puoli taas siihen, että mitään sellaista ei voi kertoa, mitä henkilö ei voisi tietää ja muutenkin minäkertojan on oltava tapahtumien keskustassa (Harju & Rauma 2014, 74-75).
Olin aikaisemmin ajatellut vain minäkertojan hyviä puolia, mutta kurssilla ymmärsin, että ratkaisulla on myös huonot tai rajoittavat puolensa. Erityisesti jos minäkertojana on lapsi, kirjoittaessa täytyy huomioida, mitä lapsi pystyy huomioimaan ja ymmärtämään.
Mistä aloittaa?
Neimala ja Papinniemi (2010, 9) kirjoittavat alkupisteen löytämisen vaikeudesta, koska tapahtumat johtuvat aina jostain, joka puolestaan johtuu jostain muusta. Mistä aloittaa? Mielestäni tämä haaste on edessä jokaisen kappaleen alussa, ei pelkästään kirjan alussa.
Kurssilla opin, miten erilaisia alkuja muut pitävät hyvinä. Olen itse ehkä niin kärsimätön ihminen, etten jaksa pitkiä kuvailuja ja sepustuksia vaan tunnelma ja tilanne pitää mielestäni pystyä luomaan muutamalla, oikein valitulla sanalla.
Niukkuus ja suoraan asiaan menevä tyyli on minun oma tyylini, ja tunne siitä, että se on tyylini, vahvistui tällä kurssilla. Siksikin nautin eniten sellaisten kurssilaisten teksteistä, jotka olivat yhtä niukkoja kuvailussa kuin oma tekstini.
Oma tyyli?
Oman tyylin osittain kirkastuminen oli minulle kurssilla erittäin tärkeää, koska olen tuntenut huonommuutta, koska en osaa, halua tai jaksa kirjoittaa pitkiä kuvailuja. Aina välillä kirjoittaessa mielessäni on se, että täytyypä lisäillä kuvauksia sinne ja tänne, eli kuvailujen kirjoittaminen on minulle asia, josta minun täytyy itseäni muistuttaa. Siksi varmasti pidän Saara Turusen tyylistä, koska hän kirjoittaa niukasti mutta osuvasti.
Lähteet
Harju, T. & Rauma, I. 2014. Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujilla. Teoksessa Karjula Emilia (toim.) Kirjoittamisen taide & taito. Jyväskylä: Atena.
Rauma, I. 2014. Romaanin rakenteesta. Teoksessa Karjula Emilia (toim.) Kirjoittamisen taide & taito. Jyväskylä: Atena.
Neimala, K. & Papinniemi, J. 2010. Aloittamisen taito. Helsinki: Avain.
