Minun on pitänyt kirjoittaa kirjoittamisesta ja häpeästä jo pitkään. Mutta jokin tässä aiheessa on hävettänyt. Mutta kun näin Eeva-lehden (joulukuu 2023) kannessa Minka Kuustosen, päätin että nyt on aika unohtaa häpeily ja kirjoittaa juuri siitä.
Minka Kuustonen kirjoittaa kirjaa. Hänen kanteen päätynyt lainauksensa kuuluu näin: ”Toivon, että pääsen turhasta häpeästä.”
Muistan lukeneeni X:ssä (entinen Twitter) Heikki Valkaman kirjoittaneen viime syksynä kirjan julkaisemisen tuottamasta häpeästä. En löytänyt enää sitä postausta, mutta löysin toisen vuodelta 2017, jossa hän kertoo saaneensa käsikirjoituksen valmiiksi. ”Tunne: häpeä. Niin paljon paremmin voisi tehdä. Ja se ympätty seksikohtauskin on nolo.”
Kyllä kohta totuus paljastuu – en osaa kirjoittaa, mitä minä ikinä olen muuta kuvitellutkaan.
Anneli Kanto (2020, 134) kirjoittaa puolestaan:
”Kun kakkosversio on lähettämiskunnossa tai viimeistään sillä hetkellä, kun se on kustannustoimittajalle sähköisesti singahtanut, iskee sekä musertava väsymys että häpeä. Mitä olenkaan mennyt tekemään? Tuskanhiki valuu pitkin selkää. Kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta, myös naurettavaa ja typerää, nolannut itseni ihmisten edessä. Riisuutunut paljaaksi. Ollut hävytön. Kertonut hölmöimmät haaveeni ja lapselliset tunteeni. Luullut itsestäni jotakin, mutta kyllä kohta totuus paljastuu.”
Kirjoittaminen tuottaa häpeää. Tai omat tekstit tuottavat häpeää. Minka Kuustosen kommentti antaa ymmärtää, että kirjoittamisessa jonkin verran häpeää on aina mukana. Osa häpeästä on turhaa, mutta osa on ilmeisesti hyödyllistä?
Olen miettinyt häpeän tuntemista niin kauan kuin olen harrastanut luovaa kirjoittamista. En tiedä, mistä häpeä kumpuaa. Ehkä kirjoittamisessa on kyse niin henkilökohtaisesta asiasta, että tekstien arvostelun kokee koskevan koko omaa persoonaa.
Minulla on auttanut se, että olen kirjoittanut blogia ja päivittänyt ajatuksiani someen. Eli antanut muiden lukea kirjoituksiani ja ajatuksiani. Mutta silti tunne kulkee aina kaikessa kirjoittamisessa mukana ja niin kuin Kanto kirjoittaa, kyllä kohta totuus paljastuu – en osaa kirjoittaa, mitä minä ikinä olen muuta kuvitellutkaan. Ja taas hävettää.
Häpeästä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että haluan taistella sen tunteen ylitse, on pakko kirjoittaa.
