Viime vuonna kirjoitin jutun anturimateriaalitutkimuksesta. Sain jutusta positiivista palautetta muutamalta lukijalta, joten uskallan sanoa, että jutusta tuli ihan hyvä. En ole hyvä kehumaan itsenäni tai juttujani, mutta tähän olin itsekin tyytyväinen. Katselin ensimmäisiä muistiinpanoja tutkijan haastattelusta ja tältä ne näyttivät:
kaikissa biologisessa, likaantuminen, kertyy proteiinai pintaan, tutkimus tehdään suolaliuksessa, ei protetiineja, kun laitaan proteiinit, herkkyys mitä saadaan mitattua, romahtaa.
Huomaa kirjoitusvirheet!
voi tulla tulehdus.
ette halua että lässähtaa, halutaan kontrollida, voitaisiin hallita
Ja niin edelleen. En nauhoittanut haastattelua, kuten en yleensä tee. Se, että en nauhoita haastatteluja, pakottaa minut todella ymmärtämään, mitä tutkija puhuu ja sen jälkeen kirjoittamaan asian omin sanoin. En sano, että tämä menetelmä olisi aina paras mahdollinen, mutta minulla se on toiminut.
Toinen haastattelu antoi lisätietoa
Työstin juttua aika monen kuukauden aikana ja versioita tuli varmaan lähemmäs kymmenen. Onneksi tutkija oli hyvin yhteistyökykyinen ja -halukas. Hän vastasi lisäkysymyksiini ja kommentoi tekstiäni kärsivällisesti. Koen, että tiedeviestintä on tutkijan ja toimittajan tiivistä yhteistyötä, jossa molemmat antavat oman panoksensa, jotta juttu olisi mahdollisimman hyvä. Tekstiä editoi kaksi taitavaa kollegaa, jotka auttoivat minua näkemään tekstin puutteet ja vaikeat kohdat.
Ja tässä on lopputulos. Aika lailla erinäköistä tekstiä kuin ensimmäiset muistiinpanot!
